avosuo

Suometsien hiilitalous

Kiitos kun jaat postauksen eteenpäin

Suot, nuo vetiset joutomaat. Mihin niitä edes tarvitaan? Eikö taloudellisesta näkökulmasta olisi järkevintä kuivattaa ja ottaa kyseiset maa-alueet hyötykäyttöön, esimerkiksi metsänkasvatukseen tai maanviljelykseen?

Ennen vanhaan, 1950-luvulla ajateltiinkin juuri näin, kun Suomessa aloitettiin massiiviset soiden ojitusurakat. Kuivatusurakkaan ryhtymisen taustalla oli massiivinen puuntarve jälleenrakentavassa ja sotakorvauksia maksavassa maassa. Sodan jälkeen puutavaran kysynnän kiihtymisen seurauksena metsien hakkuut kolminkertaistuivat. Suomen metsävarojen pelättiin loppuvan, jolloin katse käännettiin kohti soita. Keksittiin, että kuivattamalla soita ja muuttamalla ne metsämaaksi voitaisiin kasvattaa metsäpinta-alaa ja ottaa samalla joutomaita hyötykäyttöön.

Kolmiosainen blogitekstisarja käsittelee metsien hiilensidontaa eri näkökulmista. Ensimmäisessä tekstissä käsiteltiin sitä, millainen metsä oikeastaan on hiilinielu ja mitä käsitteet hiilinielu, hiilivarasto ja hiilenlähde oikeastaan tarkoittavat. Toinen teksti esitteli hiilensidontaa eri metsänkasvatusmenetelmien sekä metsän totaalisen suojelun näkökulmasta. Tässä viimeisessä osassa pohditaan turvemaalla kasvavan metsän hiilensidontaa. 

Tämä blogikirjoitus on tehty opiskelijoiden projektityönä Tampereen ammattikorkeakoulussa. Tarkoituksenamme oli kerätä tietoa sinulle metsästä hiilinieluna. Tietoa on kerätty laajasti monista eri lähteistä ja koottu tähän kolmen kirjoituksen sarjaan.

Suuri ojitusurakka

Soita alettiinkin ojittaa vimmatusti. Uudisojituksessa käytettiin aluksi suoauroja, ja myöhemmin kaivinkoneita. Toiminta oli kiivaimmillaan 60-luvun lopussa. Soiden uudisojitus oli valtion tukemaa aina 90-luvulle asti. Tuen päättymisen jälkeen toiminta hiipui kannattamattomuuden vuoksi. Nykypäivänä soiden uudistusojitus on kiellettyä, mutta vanhojen ojien kunnostamista voidaan harjoittaa.

Kuinka paljon soita sitten ojitettiin? Asiaa on syytä avata lukujen avulla. Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan Suomen biologisten soiden pinta-ala on alun perin ollut 10,4 miljoonaa hehtaaria. Tällä hetkellä turvemaiden kokonaispinta-alaksi on arvioitu 8,7 miljoonaa hehtaaria, josta 4,1 miljoonaa hehtaaria on ojittamatonta suota ja 4,6 miljoonaa hehtaaria on metsämaaksi ojitettua suota. (Ympäristö.fi, 2019.) Suojelut suoalueet kattavat 1,3 miljoonaa hehtaaria. (Hotanen, 2016.)

Ojituksen seurauksena ohutturpeisia turvemaita on muuttunut kivennäismaiksi. Metsäojituksen ohella suopinta-alaa on kutistanut aikojen saatossa pellonraivaus, rakentaminen sekä turpeennosto. Suomen pinta-alasta onkin peräti kolmasosa suota. Metsän kasvatuksen kannalta suot ovat merkittävässä asemassa, puuntuotannon käytössä olevasta metsämaasta neljäsosa sijaitsee soilla.

Miten tämä kaikki sitten liittyy ilmastonmuutokseen ja hiilensidontaan?

Suot ovat itseasiassa Suomen merkittävin hiilivarasto. Asiantuntijoiden laskelmien mukaan Suomen soiden maaperän turpeeseen on varastoitunut 5500 miljoonaa tonnia hiiltä, joka vastaa 20 2000 miljoonaa tonnia hiilidioksidia. (Metsäkeskus, 2014.)

Globaalissa mittakaavassa suot ovat maapallon toiseksi suurimpia hiilivarastoja heti merten jälkeen. Usein ajatellaan metsien puustobiomassan olevan maamme tärkein hiilensitoja, mutta salaisuus soiden (ja usein myös metsien) tehokkaaseen hiilensidontakykyyn löytyy itseasiassa maaperästä, tarkemmin sanottuna turpeesta.

Turve on epätäydellisesti hajonneista kasveista sekä lehtikarikkeesta muodostunutta eloperäistä maa-ainesta. Turvetta alkaa muodostua kosteissa, viileissä ja hapettomissa olosuhteissa. Epätäydellisessä, hapettomassa hajoamisprosessissa ei vapaudu hiilidioksidia.
Turvekerroksen paksuus vaihtelee suotyypistä riippuen muutamasta kymmenestä sentistä muutamiin metreihin. Luonnontilaisilla soilla turvekerros kasvaa hieman vuosittain eli toisin sanoen luonnontilainen suo sitoo hiiltä. Luonnontilainen suokaan ei ole täysin päästötön, sillä kasvien hapettomassa hajoamisprosessissa muodostuu merkittävää kasvihuonekaasua, metaania. Metaani on hiilidioksidiin verrattuna peräti 25 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu.

Soiden ojittaminen ja kuivattaminen johtaa turvekerroksen hiljattaiseen hajoamiseen. Turpeen hajoamisessa siitä vapautuu hiilidioksidia ilmakehään, jolloin suo muuttuu hiilinielusta hiilidioksidin lähteeksi.

Ojituksen vaikutuksesta kasvupaikalle kasvaneen puuston biomassa kuitenkin sitoo hiilidioksidia enemmän kuin sitä turpeen hajoamisesta vapautuu. Lisäksi suon kuivumisen myötä metaanin vapautuminen vähenee tai lakkaa kokonaan.

Puustoakaan ei voi silti äärettömiin kasvattaa, metsänomistajilla kun on tapana uudistaa metsänsä uudistuskypsässä vaiheessa. Uudistuksen jälkeen maapohja on keskimäärin 20 vuotta päästönlähde, kunnes paikalle muodostuu riittävästi uutta metsänalkua sitomaan jäälleen hiiltä.

Suometsien hiilitase ei siis pysy vakiona, vaan se vaihtelee jaksoittain. On muistettava sekin näkökulma, että suometsästä kaadettuun puuhun sitoutunut hiili vapautuu lopulta ilmakehään tavalla tai toisella, kun turvekerrokseen varastoitunut hiili säilyy siellä teoriassa ikuisesti. 

Kunnostusojitus 20 – 30 vuoden välein

Vuosikymmeniä sitten kaivetut uudisojat eivät pysy ikuisia aikoja avoinna, vaan ne kasvavat umpeen ajan mittaan. Ojien umpeenkasvu luonnollisesti heikentää niiden kuivaustehoa ja siten hidastaa puuston kasvua. Suometsissä onkin suositeltavaa toteuttaa kunnostusojitus 20 – 30 vuoden välein.

Kunnostusojitus suoritetaan harvennusten yhteydessä tai vaihtoehtoisesti uudistusvaiheessa maanmuokkauksen yhteydessä. Kunnostusojitus on valtion Kemera-rahoituksen tukema työlaji, ainakin tällä hetkellä (Kemera-rahoituksen tukemat työlajit voivat muuttua).

Samoin kuin peltojen ojituksessa, suometsien kunnostusojituksella on negatiivisia vesitaloudellisia vaikutuksia. Vesistöihin virtaa veden mukana ojista liuenneita ravinteita kuten fosforia ja typpeä, sekä hienoa maa-ainesta. Kiintoaineiden runsas huuhtoutuminen kuormittaa vesistöjä ja voi johtaa niiden rehevöitymiseen. Vesistön kuormitusta voidaan hillitä tekemällä kunnostusojitus varovaisella kädellä kaivamatta liian syvälle.

Kunnostusojituksen vaihtoehtona voidaan pitää suometsä aina riittävän puustoisena, sillä puusto säätelee juurillaan pohjavedenpinnan tasoa. Suometsien hiilitaseen säilyttämiseksi niillä onkin ehdotettu jatkuvapeitteiseen metsänkasvatukseen siirtymistä.

Soiden ennallistaminen

Yleisessä keskustelussa on ehdotettu soiden aktiivista ja nopeaa ennallistamista eli luonnontilaan palauttamista ojien tukkimisella. Tämän on ajateltu pysäyttävän turpeen hajoamisen ja hiilidioksidin vapautumisen ilmakehään ja täten palauttavan maanpohjan hiilennieluksi.

Näin tapahtuukin, mutta pitkällä aikavälillä. Ennallistettu suo itseasiassa lämmittää ilmastoa enemmän kuin ojitettu suo lyhyellä aikavälillä: vedenpinnan noustessa maanperästä alkaa jälleen vapautua runsaasti metaania.

Suotyypistä riippuen ennallistamistoimenpiteen jälkeen menee kymmenistä satoihin vuosiin ennen kuin suolla saavutetaan hiilineutraali tilanne. Karun suon ennallistaminen lämmittää ilmastoa pidempään kuin rehevän suon. (Yle, 2020.)

Metsänomistajan ei kannata ennallistamaan suometsäänsä varsinkaan, jos siellä kasvaa hiiltä sitova metsä. Ennallistamista suositellaan lähinnä puustollisesti heikkotuottoisille ojitusaloille, eli alueille, joilla uudisojitus on epäonnistunut.

Soiden ennallistamisen sijaan järkevämpää on jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen tavan hyödyntämistä turvemaiden metsiköissä. Tällöin suometsä säilyy hiilinieluna pysyvästi ja kunnostusojituksen tarve vähenee.

Monipuoliset suot

Soita on monentyyppisiä, joista toiset soveltuvat metsän kasvatukseen paremmin kuin toiset. Suotyypin tunnistaminen onkin tärkeää, jotta voidaan määrittää, kuinka hyvin alue soveltuu puuntuotantoon ja mikä puulaji valitaan kasvatettavaksi. Suotyyppi kertoo kasvupaikan rehevyydestä sekä turvekerroksen paksuudesta.

Paksuturpeisilla soilla puiden juuret eivät yletä pohjaveteen ravinteiden ottamiseksi. Karuimmilla varpu- ja jäkäläturvekankailla metsän kasvatus ei ole tuottoisaa. Toisaalta harvinaisemmat suotyypit kuuluvat luonnonsuojelu- tai metsälain piiriin.

Suotyyppiluokittelu on johdettu metsätyyppijärjestelmästä ja suotyyppejä määritellään opaskasvien avulla. Suotyypin hahmottaminen voi olla haasteellista, varsinkin kun ojitusalueiden varttuneet metsät muistuttavat aivan kivennäismaan metsiä. Metsittyneellä suolla turve- ja kivennäismaan raja voi olla mahdoton hahmottaa jopa ammattilaisenkin silmin.

Tavallisen metsän tallaajan avuksi on julkaistu useita suotyyppioppaita helpottamaan soiden tunnistamista. Tietoa on avoimesti saatavilla myös esimerkiksi Metsäntutkimuslaitoksen verkkosivuilta.

Jälkikirjoitus

Ammattikorkeakouluopiskelijoilla on kolmantena opiskeluvuotenaan projektityökurssi. Annoimme keväällä muutaman ehdotuksen projektitöiksi Tampereen Ammattikorkeakouluun. Iloksemme opiskelijat nappasivat näistä ehdotuksista kiinni ja saimme kolme motivoitunutta opiskelijaryhmää paneutumaan näihin aiheisiin.

Julkaisemme osan näistä työryhmien tuotoksista nyt blogissamme. Tämä blogikirjoitus on yksi näistä tuotoksista. Osaa hyödynnämme myöhemmin muulla tavalla.

Kiitos työryhmälle tästä kolmen jutun sarjasta ”Metsät hiilinieluina”: Anniina Tuominen, Annina Satoniitty, Elli-Noora Solismaa, Ville Tikka ja Jussi Palkeinen!

-Outi-

Opiskelijoiden käyttämät lähteet

Ympäristö.fi. Soiden uhkat ja uhanalaistumisen syyt. 2019.  https://www.ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Luontotyypit/Luontotyyppien_uhanalaisuus/Suot/Uhanalaistumisen_syyt_ja_uhkat

Hotanen, J-P. Suomen turvemaiden tila. 2016. https://www.luke.fi/blogi/suomen-turvemaiden-tila/

Metsäkeskus. Metsät, metsäenergia ja hiilensidonta. 2014. https://www.metsakeskus.fi/sites/default/files/metsat-metsaenergia_ja_hiilensidonta.pdf

Yle.fi. Suomessa luotiin valtava ongelma… https://yle.fi/uutiset/3-11157959  

Kuva: Ville Tikka

Kiitos kun jaat postauksen eteenpäin