Rakastatko luontoa?
Luin Elizabeth Gilbertin kirjaa Big Magic – uskalla elää luovasti, kun hän nosti tuon kysymyksen eteeni. Hän kertoi ystävästään tohtori Robin Wall Kimmeresistä, joka on kasvitieteilijä, kirjailija ja opettaa ympäristöbiologiaa Ympäristötieteen ja metsänhoidon SUNY Collegessa Syracusassa New Yorkissa. Tuon kysymyksen tohtori heittää opiskelijoilleen ja tietenkin kaikki nyökkäävät. Niin minäkin tein ja mielessäni vielä lisäsin: “Tietenkin!” Sitten jäinkin hiljaisena pohtimaan jatkokysymystä, kuten kaikki oppilaatkin: “Uskotko, että luontokin rakastaa sinua?”
Esi-isämme, isovanhempamme ja ehkä vielä vanhempammekin ovat monessa tapauksessa eläneet paljon lähempänä luontoa kuin mitä me tänä päivänä elämme. Heidän elämänsä on ollut paljon riippuvaisempaa luonnosta ja luontoäidin mielialoista. Väitän, että he ovat ymmärtäneet luontoa ja sen oikkuja nykyihmistä paremmin ja sopeuttaneet omaa elämäänsä luonnon kiertokulun ja tilojen mukaiseksi. Metsä on ollut lähempänä arkea kuin mitä tänä päivänä monella meillä, jotka asumme kaupungeissa. Arki saattaa olla kaukana metsästä, eikä joka päivä edes nähdä puita tai pensaita. Arjen näkyvä luonto voi olla pieni puisto tai kadulla tepasteleva pulu. Kuitenkaan ilman luonnon ja metsien olemassaoloa ja hyvinvointia meidän olisi mahdotonta elää.
Metsät ovat tärkeitä ilmastonmuutoksen hillitsemisessä
Metsillä on merkittävä rooli ilmaston lämpenemisessä ja tai oikeastaan sen hillitsemisessä. Metsät ja muu biomassa sitovat yhteyttäessään hiilidioksidia ilmakehästä ja toimivat siten merkittävinä hiilinieluina. Oheisessa kuvassa on Tilastokeskuksen yksinkertaistettu infograafi vuodelta 2013 siitä, mitä tuon hiilinieluasia tarkoittaa. Klikkaamalla kuvaa, saat suurennettua sen uuteen välilehteen.
Hiilinielu ja päästöt ovat olleet kuuma puheenaihe, kun EU-tasolla väännettiin LULUCF-asetusta. Tuo asetus määrittelee miten maankäytön, maankäytön muutoksen ja metsänhoidon nielut ja päästöt otetaan huomioon EU:n ilmastotavoitteissa vuoteen 2030 saakka. Suomalaisilla metsäisenä maana oli paljon pelissä rajoituksista keskusteltaessa. Suomalaisten metsien laskennallinen hiilinielu on ollut viimeisen parin kymmenen vuoden aikana 30 – 60% Suomen päästöistä. Muualla Euroopassa taso on ollut vain 10% luokkaa. (https://mmm.fi/metsat/metsatalous/metsat-ja-ilmastonmuutos/metsien-hiilinielut) Samat rajoitukset olisivat olleet kohtuuttoman suuret suomalaisille metsänomistajille ja metsäteollisuudelle, kun metsien käyttöä olisi rajoitettu rajummin.
Luonnonvarakeskus on julkaissut uutta tutkimustietoa Suomen metsävarannosta eli siitä, paljonko metsät kasvavat vuosittain sekä paljonko niitä käytetään. (https://www.luke.fi/tietoa-luonnonvaroista/metsa/metsavarat-ja-metsasuunnittelu/) Positiivisena uutisena tuli tieto siitä, että suomalaiset metsät kasvavat aiempaa enemmän, jolloin metsien sitoma hiilimääräkin on kasvanut. Ylen uutisoinnissa mainitaan merkittäväksi tekijäksi tässä suomalaisen parantuneen metsänhoidon! (https://yle.fi/uutiset/3-10516859) Tästä me metsänomistajat voimme olla ylpeitä ja jatkaa samalla tiellä pitämällä entistä paremmin huolen metsistämme – sekä Suomen, suomalaisten ja koko maapallon puolesta, mutta merkittävästi myös oman metsäomaisuutemme arvon kasvattamiseksi.
Taistelua eläinten tuhoja vastaan
Vähän toisenlaisen näkökulman luonnon rakastamiseen toi väsynyt metsänomistaja, joka jatkaa vuodesta toiseen taisteluaan majavien kanssa. Sen, mitä metsänomistaja ehtii patoja purkamaan, harmistuneet majavat rakentavat takaisin ja pahimmoillaan nostavat veden metsään tuhoten laajojakin alueita. Siinäkö sitä todistetta siitä, että luonto rakastaa meitä? Yksi luontokappale kiusaa toisia itsekkäällä padonrakentamisella ja hukuuttaa puuston ja häiritsee niistä riippuvaisten lajien elämää. Jänis ja pyy kavereineen saattavat purra hammasta, kun raivaussaha on pörrännyt ennakkoraivauksella, eikä tutusta pusikosta löydy suojaa, mihin päänsä työntää. Hirvet taitavat sen sijaan olla konemiehiä, kun kuulemma niitä käy ihmettelemässä raivurin tai moottorisahan ääntä. Vai käyvätkö tarkistamassa, mistä aukeaa helpommat kulkureitit tai löytääkö metsuri vesakosta sopivan kokoista männyntainta popsittavaksi.
Haapaäidin itku raivattujen juurivesojensa perään sen sijaan saa sen lykkäämään entistä tiheämpää häiritsevämpää vesakkoa. Samoin juuri uutisoitiin sitä, että metsämyyrät lisäävät sikiämistään ja kasvattavat poikueidensa kokoa, jos pelko saalistavasta pedosta saavuttaa feromonituoksuina vaikka vain toisen käden tietona emomyyrät. (https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/era/artikkeli-1.336050)
Otetaan luonto huomioon metsänhoitotöitä suunniteltaessa
Näistäkin kaikista luonnon meille eteen tuomista haasteista selvitään, kunhan yritetään ymmärtää kokonaisuutta ja ottaa luonto kokonaisuutena huomioon. Suunnitellaan metsänhoitotoimenpiteet niin, että pienriistan tarpeet huomioidaan. Hakkuita suunnitellaan ja pohditaan vähän laajemmin ja pidempikestoisesti kuin juuri sen hetken tarpeiden mukaisesti. Näin toimien on päästy tuohon Suomen metsien isompaan kasvuun ja vanhan sanonnan mukaisesti: Luonto palkitsee hoitajaansa.
Luonnon ja ihmisen välinen molemminpuolinen rakkaus ja vuorovaikutus on välttämätöntä molemmille. Ilman ihmisen huolenpitoa luonnosta ja metsistä ei luonto pystyisi huolehtimaan ihmisestä – vastavuoroisuutta tarvitaan. Kuten Elizabeth Gilbert tiivistää: “Luonto antaa siemenen, ihminen puutarhan: kumpikin on kiitollinen toisen avusta.”
Tiedostetaan metsiemme tärkeys ja arvo, rakastetaan metsiämme, niin metsät rakastavat meitä!
-Outi-